Marraskuu saisi puolestani olla kansallinen vapaakuukausi, jolloin voisi lukkiutua neljän seinän sisälle möllöttämään. Olla vaan villasukissa ja keskittyä lähinnä hengittämään.
Marraskuinen pimeys on upottavaa. Mustan sametin kaltaista, raskasta, syvää ja kaiken sisäänsä kietovaa. En ole lainkaan syysihminen, päinvastoin. Joka aamu ja ilta käyn ikkunoiden takana aukeavan pimeyden kanssa kaksinkamppailua. Päivänvalo sekoittaa mustan parhaimmillaankin vain harmaaksi ja sen eri sävyiksi.
Olen monena vuonna päättäväisesti käynyt kohti syksyä taistelumielellä, valmiina taklaamaan pimeyden. Aseistautunut kirkasvalolampulla, D-vitamiinilla, positiivisella ajattelulla ja säännöllisellä reippaalla liikunnalla. Pitänyt huolen nukkumisesta ja levosta. Ottanut jokaisesta naistenlehtien sivuilla esitetyistä kaamoksentaklaus-vinkistä vaarin. Mutta marraskuu, tuo vanha synkeämielinen veikko, on tähän mennessä voittanut aina. Marraskuu ei vastaan hangoittelustani huolimatta tyydy olemaan vain kuukausi ja vallitseva säätila, vaan se haluaa olla mielentila.
Mutta onneksi kansa joka pimeydessä vaeltaa, on näkevä suuren valkeuden. Se ilmestyy aluksi kaamoksen keskelle pieninä tuikkeina, kuin aavistuksena paremmasta. Ensin pimeyttä ryhtyvät urheasti halkomaan pihapensaisiin kierretyt kaamosvalot. Pian perässä seuraavat ikkunoihin viritellyt jouluvalot ja ikkunalaudoille asetellut kyntteliköt. Ja viimein jouluna, seimen äärellä, valo näyttää todellisen valtansa pimeydelle.
Tänä vuonna unohdan suosiolla taistelumielen ja turhan rimpuilun. Lähestyn kaamosta pehmein menetelmin ja keskityn rauhallisin mielin odottelemaan joulua. Viltti, sohvannurkka ja villasukat olkoot minulle arkinen kuva armosta.
Vaikka ikkunaruutujen takana on pelkkää mustaa, valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.
Jaa artikkeli: