Kertakäyttökulttuurin ja jatkuvan kasvun tavoittelun hinta on jäänyt taka-alalle. Ylimielisyyteen saati tyhmyyteen ei enää ole varaa.
Kun isä sylkäisi purukumin auton ikkunasta ulos, muistan paheksuneeni. Oli selvää, että roskia ei heitetä luontoon. Ei pienintäkään. Eikä isä heittänytkään – paitsi purukumin. Joka kevät käytiin koulun kanssa siivoamassa kylänraittia, kerättiin roskia ja otettiin opiksi.
Aika pian sen jälkeen, kun muutin lapsuudenkodista omilleni, otin vaarin tekemän pärekorin kauppareissuille. Eihän se siihen aikaan kovin tavallista ollut. Muovipusseja käytettiin melko surutta, ja puhe niiden ongelmallisuudesta yltyi vasta paljon, paljon myöhemmin.
Takavuosina tehtiin surutta monenlaista muutakin, mikä ei tätä nykyä kestä päivänvaloa. Kun pääosa jätteistä hävitettiin maaseudun kotitalouksissa polttamalla tai kompostoimalla, maalipurkit ja ruostuneet metallit olivat ongelmajätettä. Ne saatettiin kiikuttaa metsään tai pellonlaitaan. Pois silmistä, pois mielestä.
Sittemmin on tullut selväksi, että purukumien, muovipussien ja metalliromun lisäksi maailman harteilla on isompiakin ympäristömurheita. Kertakäyttökulttuuri ja jatkuvan kasvun tavoittelu ovat olleet niin kovassa huudossa, että niiden hinta on jäänyt taka-alalle.
Tuore ilmastoraportti on karua luettavaa. Ilmaston lämpeneminen on edennyt sellaisella vauhdilla, että kolkuttelemme pian olemassaolomme ovella. Merenpinta on noussut, sään ääri-ilmiöt lisääntyneet ja jäätiköt sulavat. Jos lämpeneminen jatkuu, jo puolella asteella on oleellinen ero. Nouseeko merenpinta enemmän vai vähemmän, vaikuttaa suoraan siihen, miten monella ihmisellä on elintilaa nykyisillä sijoillaan. Ellei ole, yhä useampi lähtee etsimään elämälleen edellytyksiä muista maista. Tähän asti nähdyt pakolaisvirrat ovat vasta alkusoittoa tuleville kansainvaelluksille.
Ilmastoraportti on kirvoittanut monenlaisia kommentteja. Valitettavasti niitäkin, joissa tosiasiat kielletään. Kenen mielestä kyse on valeuutisesta, kuka hakisi vastuunkantajia Kiinasta tai Yhdysvalloista. Maapallo on kuitenkin yhteinen, eikä ilmaston lämpeneminen noudattele valtioiden rajoja. Ylimielisyyteen saati tyhmyyteen ei enää ole varaa. Pienetkin teot ovat nyt tärkeitä.
Jaa artikkeli: