Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa jermuillaan, kirotaan ja pilkataan auktoriteetteja. Todellisuudessa usea suomalainen sotilas haki turvaa Raamatusta, kävi hartauksissa ja rukoili.
Ristiriidan huomaa helposti. Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa suomalainen taistelija kuvataan tavallisimmillaan ruokottomana, kaikkea ylempää halveksivana korpisoturina.
Suomen mies juo kiljua, päästää perkelettä suustaan ja nälvii, Mannerheimin ja upseerien ohella kirkkoa ja Jumalaa.
Toivakkalaisen, rajuihin Tali-Ihantalan torjuntataisteluihin osallistuneen Antti Niemisen päiväkirjamuistiinpanoista saa toisenlaisen kuvan (Tie Tali-Ihantalaan, Minerva 2017). Nieminen ei tekstinsä perusteella ole varsinaisesti uskovainen, mutta kaikkialla huokuu kunnioitus pyhiä asioita kohtaan.
Niemisen muistelmissa suomalainen sotilas osallistuu nurkumatta kenttäpappien järjestämiin hartauksiin, veisaa sotilasvirsikirjasta Jumala ompi linnamme, jopa paheksuu kovaa kiroilua ja ristii kätensä, jos nyt ei ihan joka päivä, niin ainakin taistelun alla. Yleiskuva on pikemminkin nöyrän kunnioittava kuin kirkkoa pilkkaava.
Erityisesti kuva sotilaspastoreista on Linnalla ja Niemisellä täysin päinvastainen. Nieminen antaa ymmärtää miesten arvostaneen rintamapastoreita, kun taas Linnan Tuntemattomassa on kohtaus, jossa sotilaspastori koettaa joukkosidontapaikalla lohduttaa kuolemaa tekevää sotilasta, epäonnistuen surkeasti. Kuoleva hoilottaa ”Jeesus lähti kiljua juomaan..”
Suomalaisen sotahistorian arkkityyppejä
Åbo Akademin tutkija André Swanström on käynyt läpi valtavan määrän suomalaisia sotilaspastoreita käsittelevää arkistomateriaalia. Swanströmin mielestä Tuntemattoman hahmot on tarkoituksellisesti rakennettu suomalaisen sotahistorian arkkityypeiksi.
Linna on jättänyt teoksestaan jotain olennaista pois.
– Hengellisyys oli ehdottomasti läsnä monen yksittäisen sotilaan sielunelämässä. Käytännössä jumalanpalveluksiin osallistuttiin jermuilematta, mutta toisaalta niin kuin siviilissäkin, raamattupiirityyppiset jutut jäivät sotilaspastoreiden ja hyvin pienen ydinporukan toiminnaksi.
Swanström arvioi, että keskimääräinen sotilas lienee ollut omassa mielessään hengellisiin asioihin positiivisesti suhtautuva, mutta uskonnosta ei juuri puhuttu julkisesti.
– Linnan antamalla kuvalla jermuista on toki varmasti yhtymäkohtansa todellisuuteen. Pilkkaajiakin esiintyi, mutta heidän sanoistaan myös moni pahoitti mielensä. Toisaalta näillä jermullakin saattoi mielen sopukoissa olla joku sija uskonasioille.
Tyypillistä suomalaiselle sotilaalle oli, ettei pokkurointia tapahtunut natsojen, vaan tiukoissa paikoissa ansaitun arvostuksen perusteella.
– Tämä päti myös sotilaspastoreihin. Jermu pystyi kunnioittamaan pastoria, jolla oli muutakin annettavaa kuin risti kauluslaatoissa.
Linnan pääteokset ovat osa suomalaista itseymmärrystä
Väinö Linnan pääteokset, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, eivät ole vain romaaneja, vaan osa suomalaista itseymmärrystä. Jo teosten ilmestyessä riideltiin siitä, miten hyvin ne kuvasivat historiaa, oikeaa mennyttä todellisuutta.
Linna oli niin hyvä kertoja, että usein ihmiset unohtivat lukevansa romaaneja. Historiantutkijat pahoittivat tästä mielensä, etenkin Pohjantähden kohdalla, sillä aina Linnan kuvaukset eivät menneet yksi yhteen tiedetyn kanssa.
Eräs maan parhaista Linna-tuntijoista on professori Yrjö Varpio. Varpio tunsi Linnan myös henkilökohtaisesti.
Matti Salminen sanoo teoksessaan Toisinajattelijoiden Suomi (2016) Linnan olleen Tuntemattoman kirjoittamisen aikoihin ”selkeä ateisti”. Varpio on samaa mieltä, tosin kiihkomielinen Linna ei ollut.
– Kyllä hän oli siinä mielessä käsittääkseni ateisti, että Jumalalla ei ollut varsinaisesti sijaa hänen maailmankatsomuksessaan muuten kuin aatehistoriallisena ilmiönä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän olisi jotenkin sotinut ateisminsa puolesta.
– Hän ymmärsi myös sen positiivisen voiman, mikä uskonnolla saattoi olla ihmisen elämässä. Muistan, kuinka Linna kerran keskustellessamme naurahti hyväntahtoisesti ystävälleen Veikko Sinisalolle, joka oli televisiohaastattelusta puhunut Jumalasta ja vilkaissut samalla yläilmoihin kuin Jumalan paikan osoittaakseen.
Uskoa kohtaan Linna oli kriittinen, muttei välinpitämätön.
– Tämä näkyy esimerkiksi hänen keskenjääneestä Messias-käsikirjoituksestaan, jossa ihmisenä olemisen ongelmia peilataan kirkkoa ja uskonnollista ajattelua vasten, Varpio arvioi.
Tapaus Salpakari on asia erikseen. Pohjantähdessä Koskelan suopellot itselleen hamuava kirkkoherra kulkee riistävän kirkkopatruunan maineessa. Varpio näkee Salpakarissa moniselitteisemmän hahmon.
– Kirkkoherran kautta Linna pohtii raamatullisen lähimmäisenrakkauden opin mahdollisuuksia yhteiskunnassa. Salpakari haluaa toimia oikein ja kristillisesti, ja kun hän joutuu lipeämään tästä ihanteestaan kirkkoneuvoston ja ruustinnan painostuksen vuoksi, se aiheuttaa hänessä omantunnontuskia ja mielipahaa.
Uutta, Aku Louhimiehen Tuntematonta Varpio odottaa innolla, ja toivoo elokuvantekijöiden välttäneen kliseet.
– Toivon, etteivät roolihenkilöiden ulkonäkö ja ajattelu lähesty liikaa 2000-luvun teinien maailmaa ja maailmankatsomusta, Varpio toteaa.
”Tykistökeskityksessä Herran siunaus tulee äkkiä mieleen”
Jyväskyläläisille sotaveteraaneille, Pekka Helinille, 92, ja Pentti Haloselle, 96, sotilaspastori jäi rintamalla etäiseksi hahmoksi. Syynä olivat komennuspaikat. Helin taisteli Rukajärven korpimailla, Halonen yhtä syrjäisillä lohkoilla Uhtualla.
– Alokasaikana Hyrylässä pappina oli unkarilaissyntyinen, erittäin huumorintajuinen mies, kova laulamaan ja miesten keskuudessa pidetty. Mutta kun rintamalla asuttiin keskellä korpia teltoissa, siellä oli vain se oma porukka, Helin muistelee.
– Ilta-Sanomien toimittaja kävi kerran haastattelemassa, mutta en muista, että olisin pappia nähnyt. Ei siellä tosin näkynyt komppanian päälliköitäkään, Halonen hymähtää.
Halonen muistaa erään omassa porukassa pidetyn keskustelun, jossa hengelliset asiat nousivat esiin.
– Tulin juuri ovesta sisään, kun korsussa kysyttiin kuka pelkää ja kuka ei. Joku sanoi että ”tuo Matti ei pelkää”. Miksi ei? Matti oli pienen tilan vaatimaton mies ja myönsi, ettei häntä pelota. ”Matti uskoo”, joku sanoi. ”Joo, olen Jumalan kädessä,” Matti lisäsi.
Halonen ja Helin muistuttavat, että tykistökeskityksen tapaisissa ääritilanteissa ”Herran siunaus” tulee äkkiä mieleen.
– Meidän sukupolvemme opetettiin kyllä luottamaan kristinoppiin vankasti.
Vastapuolella, Neuvostoliitossa, kristinuskoa koetettiin kaikella voimalla kitkeä pois.