Pyhäinpäivän hämärässä loistava kynttilämeri on vaikuttava näky. Sotien jälkeen yleistynyt tapa viedä kynttilöitä haudoille on muuttunut perinteeksi, jota monet perheet vaalivat.

Seurakuntapastori Johanna Niiles-Hautaselle pyhäinpäivä on yksi kirkkovuoden vaikuttavimmista päivistä.

– Kuolema on sellainen asia, joka helposti työnnetään pois arjesta. Vaikka väkivaltaa tulvii kaikista medioista, usein vasta läheisen kuolema on todellinen ja pysäyttävä tapahtuma. On hyvä edes kerran vuodessa pysähtyä tämän meitä kaikkia koskettavan asian äärelle, Niiles-Hautanen pohtii.

Hänelle kristillisessä perinteessä käytettävät kynttilät luovat valoa pimeään ja muistuttavat toivosta. Sanoohan Jeesus olevansa maailman valo. Joka häntä seuraa, ei kulje pimeässä vaan hän saa osakseen elämän valon.

Elävän tulen rinnalle ovat yleistymässä led-hautakynttilät. Vaikka Niiles-Hautanen itse suosiikin oikeita kynttilöitä, ei hän näe estettä ledien käytöllekään.

– Helppokäyttöisiähän ne ovat, ei tarvitse taistella tuulessa saadakseen kynttilän syttymään. Tärkein asia kynttilässä on kuitenkin valo.

Tunteet ovat sallittuja

Vainajaa kunnioitetaan ja muistellaan viemällä kynttilöitä haudoille. Niiles-Hautanen sanoo, että lapset voi aivan hyvin ottaa mukaan hautausmaalle.

– Siinä on luonteva tilanne muistella yhdessä ja kertoa tarinoita edesmenneistä. Pyhäinpäivän perinne jatkuu lasten kautta, ja toivottavasti hekin siirtävät aikanaan muistonsa eteenpäin, Niiles-Hautanen miettii.

Tunteet ovat sallittuja. Vainajien muisteleminen voi nostaa surun pintaan, eikä siinä ole mitään hävettävää tai väärää. Niiles-Hautanen muistuttaa kuitenkin, että lapsille on syytä selittää, miksi äitiä tai isää itkettää. Muuten lapsi saattaa luulla olevansa itse syyllinen aikuisten mielipahaan.

Pyhäinpäivä ei ole synkkä ja pimeä sanomaltaan, vaikka se suomalaisessa marraskuussa ulkoisesti pimeä onkin. Päivän viesti on valossa ja jälleennäkemisen toivossa.  Pyhäinpäivänä kirkoissa sytytetään kynttilä vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten muistoksi.

Useimmille hautausmaille on nykyään seurakuntalaisten toivomuksesta rakennettu muualle haudattujen vainajien muistomerkki. Kun sukulaisten ja ystävien haudat ovat kaukana, on kynttilän jättäminen muistomerkille tervehdys ja muistamisen osoitus muualle haudatulle.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta lähteä käymään haudoilla. Niiles-Hautasen mielestä yhtä kaunis tapa on polttaa kynttilää kotona vainajan muistoksi.

Kynttilöitä viedään haudoille myös jouluna ja vainajien omina merkkipäivinä.  Niiles-Hautanen kokee, että pyhäinpäivä on silti erityinen muistelemispäivä.

– Siihen ei liity muita perinteitä kuten esimerkiksi jouluun. Jouluaattona viedään kynttilöitä hautausmaille, mutta se on vain yksi osa joulun traditiota.

Kuolemaan liittyy monenlaisia juhlia

Pyhäinpäivä on kristillinen pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivä. Pyhäinpäivää, entistä pyhäinmiestenpäivää, on vietetty Suomessa 1500-luvulta saakka. Aiemmin sitä vietettiin Suomessa 1. marraskuuta, nykykalentereissa se sijoittuu marraskuun ensimmäisen viikon lauantaihin.

Pyhäinpäivän aattoon ajoittuu amerikkalainen, irlantilaisten siirtolaisten perinteestä syntynyt halloween. Kelttien uskomusten mukaan tämän ja yliluonnollisen maailman väliset rajat katosivat 31. lokakuuta luonnon kuihtuessa ja kuollessa, ja henget saattoivat yrittää houkutella ihmisiä tuonpuoleiseen. Meksikossa halloweenin vastine on kuolleiden päivä.

Kristinuskon yleistyessä otettiin usein eri maitten pakanalliset juhlapyhät kristilliseen käyttöön. Niiles-Hautanen määrittelee, että kun aikoinaan syrjäytettiin pakanalliset menot kristinuskon juhlapyhien tieltä, nyt ollaan käännytty perinteiden muodostamisessa toiseen suuntaan ja pakanalliset juhlat kuten halloween valtaavat tilaa ja sekoittuvat kristillisiin perinteisiin.

­-Halloweenjuhlat ovat vainajien muistelemista ajatellen toinen ääripää. Siihen liittyy pelottavia ja hassuja asioita, joilla ei ole kristillistä sanomaa. Itse en ole koskaan halloweenia viettänyt, Niiles-Hautanen kertoo.

Esi-isien keskellä

Jyväskylän vanha hautausmaa tuli tutuksi jo lapsena, kun veimme kukkia tai kynttilöitä isovanhempien haudoille. Teini-ikäisenä laahustin haluttomasti vanhempieni perässä, kun isä esitteli entisten naapureiden ja muiden tuttavien hautoja. Samalla sain tahtomattanikin annoksen jyväskyläläistä kulttuurihistoriaa.

Aikuisena lähdin mukaan näille kierroksille jo aivan vapaaehtoisesti. Kun muutama vuosi sitten laskimme isän uurnan äitimme viereen, tuntui kuin isä olisi päässyt kotiin. Täällä hänen läheisensä, ystävänsä ja entiset työtoveritkin lepäsivät.

Kauhuelokuvien klassikot ammentavat väristyksensä hautausmaista. Niissä rauhattomat henget etsivät kostoa ja sovitusta täyden, kelmeän kuun valaistessa sammaloituneita muistomerkkejä.   Elämä hautausmaan kiviaidan ulkopuolella on kuitenkin varmasti vaarallisempaa ja pelottavampaa kuin sisäpuolella.

Isääni nauratti vanha tarina suntiosta, jota paikallinen nuoriso yritti säikytellä. Lakanakaapuihin verhoutuneita pelottelijoita suntio ohjeisti: Jaloitella saa, mutta alueelta ei poistuta.

Kuinka kutkuttava onkaan ajatus, että yön pimeydessä vainajat kävisivät toisiaan tervehtimässä ja menneitä muistelemassa. Istuskelisivat hautakiveyksellä, tutkisivat uusia muistomerkkejä, pohtisivat sukulaisuussuhteitaan ja kertoisivat hyviä juttuja toisilleen.

No. Vainajat eivät oikeasti hautausmailla kuljeskele, mutta poisnukkuneiden rakkaiden haudoilla kulkee päivittäin jälkipolvien edustajia, joilla heilläkin olisi paljon kerrottavaa. Muistot eivät kuole, eikä niitä tarvitse haudata. Kun muistellaan ääneen ja kerrotaan tarinoita, sukupolvien ketju jatkuu elävänä.

 

Jaa artikkeli: