Sain kirkon juhlilla toukokuussa 2024 käsiini kirjan, joka johdatti monenlaisiin tunnelmiin ja omakohtaiseenkin pohdintaan. Kirja kertoo yhden lähetystyöntekijäperheen matkan. Sen ovat kirjoittaneet lääkäri Marja-Leena Nieminen ja pastori Risto T. Nieminen. Kirja yllättää alkulehdiltä lähtien sekä rakenteeltaan että tarinoiden runsaudella. (Haalaripukuinen enkeli. Tositarinoita Tansaniasta, 367 sivua. Väyläkirjat 2023)
Marja-Leena on lääkäri ja Risto pappi. Niemiset olivat lähetystyössä koillisessa Tansaniassa kahdella vuosikymmenellä eli 80-luvun ja 90-luvun alussa. Ensimmäisellä kerralla Gonjassa, sitten noin 400 kilometrin päässä Karatussa, josta käsin Risto palveli Qurus-Endashangwetin seurakuntaa. Karatu sijaitsee upean Ngorongoron luonnonpuiston vieressä ja sitä kautta pääsee myös tunnetumpaan Serengetiin. Työkausien välissä he asettuivat Mikkeliin, Risto kappalaiseksi ja Marja-Leena lääkäriksi keskussairaalaan. Tätä vaellusta kuvataan lukuisten yksityiskohtien kautta.
Kaiken kaikkiaan kirja etenee kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa on kuitenkin tehty mielestäni poikkeuksellinen rakenteellinen ratkaisu. Kirja on kirjoitettu minä -muodossa. Tämän takia on etsitty ratkaisu, jossa sekä Marja-Leenan että Riston ääni erottuvat toisistaan: Marja-Leenan osuudet alkavat punaisilla kirjaimilla ja Riston sinisillä, lasten tummennetulla mustalla. Aluksi tämä tuntuu vähän oudolta, mutta siihen tottuu nopeasti. Tosin välillä pitää kääntää sivua taaksepäin nähdäkseen, kuka nyt oikein on vuorossa.
Tarinan kokonaisuus ilahduttaa
Kronologia ei estä tarinointia. Tämä näkyy jo sisällysluettelossa, jossa väliotsikoita näyttää olevan kymmenittäin: ”Apua ja apupoikia – Peräkärri – Viemärivettä sairaalan lattialla – Punatauti ja hoitavaa rakkautta”. Jokainen otsikko sisältää yhden tarinan, tavallaan yksityiskohdan, unohtamatta niitä asioita, ihmisiä ja tapahtumasarjaa, johon tuo yksityiskohta kuuluu. Tätä kautta lukija tutustuu myös isoon joukkoon ihmisiä, jotka ovat olleet oleellisia Niemisten lähetystyön toteutumisen kannalta. Näitä ihmisiä yhdistää kirjan nimi: he ovat arjen keskellä eläviä enkeleitä, kuka haalareissa, kuka mekossaan. He ovat olleet arvaamattomana ja usein korvaamattomana apuna niissä ponnisteluissa ja iloissa, joita Niemisten työhön on sisältynyt. Tarinoiden runsaudesta huolimatta kyse ei ole kuitenkaan silpusta tai rönsyilystä, vaan johdonmukaisesti etenevästä, vähän päiväkirjaa muistuttavasta kudelmasta, jota on miellyttävä lukea.
Yhden ymmärrettävän rajauksen kirjoittajat ovat tehneet. ”Lastemme elämästä olemme kertoneet joitakin välähdyksiä omasta näkökulmastamme. Se ei ole heidän vähättelyään vaan enemmänkin ilmausta asian arkaluonteisuudesta ja kipeydestä.” Kipeys nousee siitä, että lapset asuivat kouluaikana oppilaskodissa, erossa vanhemmistaan. Tästä teemasta on onneksi kirjoitettu muualla paljon, myös ja ennen kaikkea lasten näkökulmasta.
Ilahduttavaa kirjassa on kokonaisen ympyrän piirtäminen. Yhden lähetystyöntekijäperheen lähetystarina kerrotaan alusta loppuun. Kutsun kokemisesta Suomeen paluuseen, takaisin Tansaniaan muuttoon ja jälleen kotimaahan paluuseen ja asettumiseen. Tämä kaikki tulee kerrotuksi kahden itsenäisen, kovin erilaisissa ammateissa toimineen, mutta toisiinsa sitoutuneen henkilön kertomana ja avaa siten myös sekä tunnemaailmaa että näkökulmia kahdesta suunnasta.
Lähetystyöntekijä on aina lähetystyöntekijä
Niemiset ovat täydentäneet omien kirjoitustensa näkökulmia ainakin kolmesta lähteestä: Yleiskuvaa ajanjakson tapahtumista maailmalla tai Tansaniassa on haettu Suomen Lähetysseuran vuosikirjoista, toisten lähetystyöntekijöiden kirjoittamista kirjoista, että ystävien kirjeistä. Valokuvat ja kuvat yksityisistä kirjeistä ovat omalta osaltaan puhuttelevia. Erityisteemoihin, kuten lääketieteeseen tai kulttuurin liittyvistä ilmiöistä tietoa on haettu myös aikakauslehdistä tai internetissä julkaistuista artikkeleista. Sanoisinkin, että tämä ei ole ”jälleen yksi kirja lähetystyöstä”. Tässä pääsee sisälle sekä tunteisiin, tietoon että asioiden välisiin yhteyksiin. Kaiken kaikkiaan pidän lähestymistapaa erinomaisena ja ansiokkaana.
Esittelin kerran pitkän työuran Angolassa tehneen Anni Väisälän tittelillä ”entinen lähetystyöntekijä”. Anni vastasi nopeasti, lähes kimpaantuneena: ”En ole mikään entinen, olen yhä lähetystyöntekijä.” Ymmärsin heti hänen tarkoituksensa. Lähetystyö jättää ihmiseen vahvat jäljet, lähetystyö ei lakkaa siihen, että palaa kotimaahan. Tämä pätee myös Niemisiin. Siitä tämä kirja on oiva ja kaunis osoitus. Se on myös kiitoskirja kaikille tukijoille ja heidän elämäänsä liittyneille ihmisille – ja Jumalalle.
Jaa artikkeli: