Uusi muistelmateos Kaikki muuttuu hyväksi, kertoo kirkkososiologian emeritaprofessori Eila Helanderin kiehtovan elämäntarinan. Työläisperheen tytär kouluttautuu, luo kansainvälisiä verkostoja ja työskentelee kansainvälisessä kristillisessä opiskelijajärjestössä sekä opettajana Makumiran teologisessa korkeakoulussa Tansaniassa ennen astumistaan tehtävään kirkkososiologian professorina Helsingin Yliopistossa. Muistelmia sävyttää vahvasti lähetystyö ja kulttuurien kohtaaminen.
Eila Helanderin uusi muistelmateos Kaikki muuttuu hyväksi vie lukijan kiehtovalle matkalle, joka alkaa lapsuudesta Helsingin Kalliossa. Työläisperheen ainoaksi jäänyt tytär syntyy vuonna 1946 jälleenrakennuksen ajan Suomeen, joka on elpymässä talvi- ja jatkosodan vaikeista vuosista. Ikäluokkaa yhdistää kansallisella tasolla kokemus taloudellisesta niukkuudesta. Lahjakkuuden ja ahkeruuden avulla nuoresta teologian opiskelijasta muotoutuu vahva ja korkeasti koulutettu uranainen, kirkkososiologian professori, jolla on vankka kansainvälinen osaaminen. Muistelmateos avaa kirjoittajan mielenmaisemaa ja kuvaa hänen henkilökohtaista matkaansa, jossa lähetystyöllä on ollut tärkeä paikkansa.
Evankelioivasta opiskelijajärjestöstä kansainväliseen ympäristöön
Lähetystyön keskeinen asema 1960-luvun Ylioppilaslähetyksessä – nykyisessä Opiskelija- ja koululaislähetyksessä OPKO:ssa – teki vaikutuksen nuoreen Eila Helanderiin. Järjestössä korostettiin kristityn tehtävää viedä evankeliumi niille, jotka eivät sitä vielä ole kuulleet. Nuoria kannustettiin tarkastelemaan suhdettaan lähetystyöhön sekä pohtimaan omaa kutsumustaan. Lähetyksen perustana oli Jeesuksen kehotus tehdä kaikki kansat hänen opetuslapsikseen (Matt.28:19–20).
Helander toimi lähetyksen hyväksi olemalla jonkin aikaa ruotsinkielisen ylioppilaslähetyksen ”boxilähetyksen” vastaava henkilö. Muistelmissaan hän kertoo, miten uusille opiskelijoille lähetettiin kirje, jossa tarjottiin mahdollisuutta tavata ja keskustella hengellisistä kysymyksistä. Yllättävän moni otti vierailijat vastaan. Boxilähetyksen toiminnasta huolimatta Helander ei koskaan kuulunut järjestön sisäryhmään eikä ollut sen jäsen. Syyksi hän kertoo, ettei pitänyt järjestön kriittisestä asenteesta kirkkoa kohtaan.
Eila Helanderin muistelmat sisältävät leppoista kerrontaa lähetystyöstä Suomessa, mutta myös tarinoita ulkomailta, minne kutsumus lopulta hänet vei. Evankelioiva opiskelijajärjestö kotimaassa vaihtui mielenkiintoiseen tehtävään kansainvälisen kristillisen opiskelijajärjestön IFES:n (International Fellowship of Evangelical Students) työntekijänä. Tässä työssä kulttuurien kohtaaminen muuttui osaksi arkielämää siirtomaavalloista äskettäin vapautuneiden Itä-Afrikan maiden opiskelijatyössä.
Lähetystyön moratorio ja työ Itä-Afrikassa ja Karibialla
Muistelmateos luo helposti lähestyttävän, vaikkakin yleisen, kuvan Eila Helanderin työn lisäksi myös aikakauden ajankohtaisista missiologisista kysymyksistä. Hän kuvaa miten hänen Afrikan työnsä alkuun sijoittuu lähetystyön tuloksena syntyneissä kirkoissa vaikuttanut lähetystyön moratorio, joka ilmeni voimakkaana haluna irrottautua länsimaalaisista kulttuurivaikutteista, työntekijöistä ja järjestöistä. Keskiössä oli oman paikallisen afrikkalaisen kulttuurin ja johtajuuden nousu ja luominen, kun nuoret kirkot hakivat paikkaansa ja elivät itsenäistymisprosessin alkuvaiheita.
Eila Helander kuvaa mukaansatempaavasti miten hän eli kahden kulttuurin keskellä – osana paikallista yhteisöä, mutta toisaalta myös oman suomalaisen kulttuuritaustansa edustajana. Työhön liittyi paljon matkoja Keniassa, Tansaniassa, Ugandassa ja myöhemmin tehtäväkuvan muututtua tutuksi tuli myös Karibian alueen kulttuurien kirjo. Vuosiin opiskelijasihteerinä Karibialla mahtuu myös mieleenpainuva vierailu Jim Jonesin Kansan temppeli -yhteisössä Jonestownissa kuukautta ennen järkyttävää yli 900 sadan ihmisen hengen vienyttä massamurhaa.
Makumiran teologisesta korkeakoulusta Helsingin yliopistoon
Afrikan ja Karibian vuosien jälkeen Helander aloitti tutkimustyön, joka johti väitöskirjaan evankelikaalisten yliopisto-opiskelijoiden uskonnollisuudesta Trinidadissa. Tutkimus avasi samalla tien lehtoriksi. Työ vei mukanaan ja pian syntyi myös tutkimus naisevankelistoista ja vuosia myöhemmin myös lähetystyön kannalta merkittävä tutkimus naisläheteistä Suomen Lähetysseuran työssä toisen maailmansodan jälkeen. Eila Helander kuvaa elävästi muistelmissaan miten vuodet Afrikassa ja Karibialla jättivät jälkensä häneen ja kun mahdollisuus palata Afrikkaan tarjoutui vuonna 1988 hän tarttui siihen. Nyt oli vuorossa tehtävä Suomen Lähetysseuran lähettämänä lähetystyöntekijänä ja opettajana Makumiran teologisessa korkeakoulussa Tansaniassa.
Kuvaus vuosista Makumirassa sisältää muistelmia lähetystyön arjesta ja juhlasta, kohtaamisista ja tärkeistä ystävyys- ja ihmissuhteista. Esille nousee kirjan toistuva teema siitä, miten tansanialainen sananlasku Ihminen on ihmiset on yksi Helanderin työn ja elämän tärkeimmistä ohjeista. Ihminen on osa yhteisöä sekä ulkomailla että omassa kotimaassaan ja me tarvitsemme toisiamme.
Eila Helanderin muistelmat luo moninaisen kuvan yhden ihmisen suhteesta lähetystyöhön ja monikulttuurisuuteen. Kerronta vuosista Makumirassa sisältää myös vaikeita teemoja ja toteamuksen siitä, miten elämä ei aina mene tekemiemme suunnitelmien mukaan ja myös yllätyksiä voi tulla. Aika opettajana Makumirassa päättyy yllättäen, mutta tilalle muotoutuu ura kirkkososiologian professorina ja lukuisten akateemisten luottamustehtävien haltijana. Yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi Helsingin yliopistossa muotoutuu nuoren tutkijapolven kouluttaminen.
Kirjan kantava teema ”Kaikki muuttuu hyväksi” toimii kirjan punaisena lankana ja on samalla hiljainen toteamus Jumalan vahvasta johdatuksesta elämän moninaisten vaiheiden keskellä. Yksi kirjan koskettavimmista kohdista on erään afrikkalaisen turvallinen toteamus vaaran ja uhkan keskeltä: Turvallisuuden tunteemme ei perustu vaarojen puutteeseen vaan Jumalan läsnäoloon jokaisessa elämämme tilanteessa. Tästä Jumalan läsnäolosta Jumalan antamassa lähetystehtävässä tämä kirja kertoo.
Jaa artikkeli: