Kun pastori Terho Asikainen oli tarpeeksi monta vuotta vakuuttanut muita siitä, että jokainen on arvokas omana itsenään, hänen tuli aika selvittää, kuka hän itse on.
Viime keväänä musiikkipedagogiksi valmistunut Terho Asikainen maanittelee sävelmää jouhikostaan kotitalossaan Ojoisilla. Takana ovat neljän vuoden opinnot kansanmusiikkilinjalla Karelia-ammattikorkeakoulussa Joensuussa ja yksi kausi Norjassa.
”Pohdin olisinko jäänyt Joensuuhun, sillä viihdyin siellä. Mutta siten ajattelin: Ehkä mä kuitenkin tuun kotiin!”
Hämeenlinnassa 16 vuotta seurakunnassa pappina palvellut Asikainen vaihtoi papin työn musiikkiin vuonna 2012. Asikainen kertoo prosessin alkaneen jo useita vuosia aikaisemmin.
Asikaisella todettiin syöpä vuonna 2008. Hän ymmärsi, että jonkin uuden suunnan olisi kirkastuttava, jotta hän voisi paremmin. Syöpä muistutti samalla elämän rajallisuudesta.
”Elämme harhassa, että juuri minä olisin jotenkin erityisasemassa, että vain toisille voi tapahtua jotakin tällaista, mutta itse olen suojassa. Syöpään sairastuminen mursi hetkeksi illuusion omasta koskemattomuudesta. Tajusin selvästi, että oikeasti kenelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa, milloin tahansa. Jos jokin selvästi vetää puoleensa, ei kannata aikailla, vaan tarttua siihen heti.”
Puoli vuotta sairaslomalla herätti kysymyksen, minkälaista olisi olla terveenä pois töistä. Sairasloman jälkeen Asikainen päätti jäädä vuorotteluvapaalle.
”Hoidin ensin tekemättömät työt ja sitten pidin kolmen kuukauden kesäloman tekemättä mitään. Se ei ollut helppoa monen vuoden työputken jälkeen.”
Ihan vain ihminen
Toisen kerran tietoisuus muuttui Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla vuorotteluvapaan aikana. Asikainen vaelteli musisoivien ihmisten joukossa ja ajatteli näkemäänsä: musiikkia, historiaa, rakkautta juuriin. Hän koki vapauden tunteen: ”Tässä elämässä voi tehdä erilaisia asioita.”
”Normiarjessa ajatus kapeutuu huomaamatta, eikä edes ajattele vaihtoehtoja. Nyt asioihin tuli järjestystä ja langat yhdistyivät toisiinsa.”
Asikainen pohtii päätöksessä olleen pyrkimystä sekä pois entisestä että kohti uutta. Työ oli alkanut tuntua velvollisuudelta.
”Vapaus ei ole vapautta, jos tulee jokin piste, jota edemmäs en uskalla ajatella. Hämeessä hengenmiehenä on aika eri asia kuin Karjalassa kansanmuusikkona. Koen olevani jollakin tavalla helpottunut tässä jälkimmäisessä roolissani. Papin työhön liittyy paljon vakavia ja merkityksellisiä tilanteita ja kohtaamisia. On rennompaa jutella ihmisten kanssa ilman papin roolia.”
Asikainen on onnellinen, että uskalsi tehdä kaipaamansa muutoksen. Hän kokee kuitenkin ongelmallisena sellaisen ajatuksen johdatuksesta, missä kaikella, mitä joka hetki tapahtuu, pitäisi olla suurta merkitystä.
”Liian helposti ei pitäisi nimittää Jumalan tahdoksi erilaisia puolia itsestämme. Kristillinen johdatus oli alkuaan hyvin kollektiivinen asia, 10 käskyä johdattivat hyvään elämään.”
Monessa saarnassaan Asikainen viljeli käsitteitä vapaus, totuus, rakkaus ja kauneus. Niitä hän etsii elämäsään aina, yhtälailla muusikkona, pappina kuin ihan vain ihmisenä. Vuonna 2011 ilmestyi Asikaisen ja kanttori Ismo Savimäen kirja Vanajan kirkon keskiaikaisesta alttarikaapista. Kirjassa kiteytyy paljon siitä, mihin Asikainen pappina keskittyi.
Muusikkona ja musiikin opettajana Asikaisen näkynä on kehitellä yhdessä sellaista osallisuutta, jossa huomio ei ole suorittamisessa, vaan kokemisessa.
”Tykkään sekä opettamisesta että esiintymisestä. Jos musiikkia ajattelee kielenä, siihen liittyy vapaus. Sillä voi puhua asioista, joista ei voi kertoa sanoin.”
Pappi Asikainen on edelleen, vaikka ei toimikaan virassa, ja pappeus on tärkeä osa hänen henkilökohtaista matkaansa.
Ilman sitä en olisi tässä, ilman menneisyyttä ei ole nykyhetkeä.
Jaa artikkeli: