“LAURI (nimi muutettu) haki nuorten ammatilliseen kuntoutukseen, mutta ei päässyt, koska hänellä on hoitosuhde psykiatrisella poliklinikalla. Työelämään pääsemisen sijaan hän pelaa nyt päivät tietokoneella ja täyttää sitä tyhjiötä, ettei tarvis kuulla ajatuksia joita kroonistunut masennus syöttää koko ajan ulos. Ajatuksia siitä et on epäonnistunu eikä ansaitse mitään hyvää + ihan turha edes yrittää kun ei mistään kuitenkaan saa apua.”
NÄIN kirjoitti nuori ystäväni seurakunnasta kun kysyin kokemuksia nuorten yksinäisyydestä ja syrjäytymisestä. Hän jatkaa: “Yksinäisyys juurtuu helposti tosi syvälle ja pahimmillaan johtaa siihen että putoaa yhteiskunnasta. Ja kuinka se on vähän paradoksaalista, sillä tän päivän yhteiskunta ajaa meitä sinne yksinäisyyteen – sun pitää olla tietyllä ja oikealla tavalla kaunis tai komea, sun pitää olla erilainen ja kiinnostava mut et saa erottua joukosta, sun pitää olla kaikkea ja olla olematta samaan aikaan.”
SINULLA ja minulla on vastuu lähimmäisistämme yhdessä. Meillä seurakuntana on tehtävä täällä maailmassa, tutustuttaa ihmisiä Jeesukseen ja kulkea heidän rinnallaan. Jumala on luonut jokaisen ihmisen tiettyä hyvää tarkoitusta varten. Sen tarkoituksen löytää lopulta vain tutustumalla tarkoituksen ja koko elämän antajaan.
AUTETAAN. Laitetaan puhelin taskuun ja nähdään toinen ihminen. Hymyillään. Tutustutaan. Kerron toisen esimerkin:
Nuori mies tuli kaupunkiin. Asettui asumaan, perusti kodin. Vietti aikaa opiskellen, kirjastossa, laittoi ruokaa, teki työtä ja vietti vapaa-aikaa puolisonsa kanssa. Sai työtä tunneittain ja vähitellen enemmän kunnes lopulta ensimmäisen vakituisen työpaikkansa. Hymyili aina kun tavattiin. Juteltiin, tutustuttiin ja ystävystyttiin. Lopulta kutsuin kotiini ja söimme yhdessä ihan tavallista ruokaa ja jälkiruokaa jonka hän toi. Jaoimme sen iloisin mielin, nauroimme ja puhuimme vakavia. Aikaa vierähti tunteja, yhteys oli vahva. Kotiin lähtiessä hän totesi, että tämä oli ensimmäinen kerta kun hänet kutsuttiin kylään, vaikka hän on asunut täällä jo viisi vuotta. Ei ollut täältä päin ja ajatteli että Kouvolassa on tapana näin.
ONKO meillä tapana odottaa viisi vuotta ennen kuin kutsumme kotiimme? Kenet voisin nyt kutsua kahville omaan keittiööni, kenet kertomaan ajatuksiaan meidän sohvallemme? Ja muistetaan kutsua Jeesus mukaan. Hän odottaa saada olla siellä missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään.
“Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21)
Jaa artikkeli: